Disney-renessanssi

Disney-tiistaisarjassa saatiin viime kuussa käsiteltyä loputkin Disneyn renessanssikauden klassikot. Niinpä ennen seuraaviin elokuviin siirtymistä on aika käsitellä vähän tarkemmin vuosien 1989-1999 tapahtumia sekä renessanssielokuvien yhteisiä piirteitä.

Disneyn renessanssikauden muodostavat klassikot 28–37 eli Pieni merenneitoBernard ja Bianca Australiassa, Kaunotar ja hirviö, AladdinLeijonakuningasPocahontasNotre Damen kellonsoittajaHerkulesMulan ja Tarzan. Kausi on mielestäni aika hyvin nimetty, sillä renessanssi-sana tulee ranskan sanasta renaissance, joka tarkoittaa uudelleensyntymistä. Vielä 80-luvun loppupuolella animaatioiden tekoa pidettiin välttämättömänä pahana ja Disney jatkoi niiden tekoa lähinnä vain siksi, että ne olivat osa sen historiaa. Mutta 90-luvulla pitkään unholassa ollut taidemuoto herätettiin eloon ja Disney-animaatiot nousivat uuteen suosioon.

Renessanssikausi ponnistaa 80-luvulla tehdyistä muutoksista

Pohjatöitä renessanssikauden alulle oli luotu 80-luvun puolivälistä alkaen. The Walt Disney Company sai tuolloin uudet johtajat, kun Michael Eisneristä tuli toimitusjohtaja ja Frank Wellsistä operatiivinen johtaja. Elokuvapuolen johtoon taas astui Jeffrey Katzenberg ja animaatiostudion Peter Schneider. Uusi johto pisti asioita uusiksi ja esimerkiksi animaatio-osaston oli muutettava vanhoista tiloistaan Glendalessa sijaitsevaan varastorakennukseen ja annettava tilaa näyteltyjen elokuvien tuotannolle.

Uudessa tehtävässään Peter Schneider kyseenalaisti kaikki animaatio-osaston vanhat käytännöt ja toi uudenlaista energiaa elokuvien tekoon. Hän hyödynsi johtaessaan muun muassa teatteritaustaansa. Hänen alaisuudessaan työskenteli useita uusia kykyjä, jotka olivat innokkaita näyttämään kykynsä. Disneyn animaatio-osastoon laittoi vauhtia myös uusi kilpailija. Steven Spielberg ja aiemmin Disneyllä työskennellyt Don Bluth aloittivat nimittäin 80-luvun lopulla omien animaatioelokuvien teon ja julkaisivat menestykseksi nousseet elokuvat Fievel matkalla Amerikkaan ja Maa aikojen alussa.

Renessanssikaudella luodaan animaatioelokuvien uusi menestyskaava

Renessanssikaudella Disneyn animaatioista alkoi kehittyä broadwaymaisia musikaaleja. Muutos niitä kohti oli alkanut jo Oliver ja kumppanit -elokuvassa, kun Peter Schneider oli saanut houkuteltua teatteripiirien kautta tuntemansa sanoittaja Howard Ashmanin mukaan projektiin. Tämän jälkeen Ashman lähti mukaan myös Pienen merenneidon tekoon. Yhdessä työparinsa, säveltäjä Alan Menkenin kanssa Ashman määritti pitkälti sitä, miltä Disney-renessanssin elokuvien musiikki kuulosti. Lisäksi Ashman jakoi tekijöille innokkaasti omia ideoitaan ja oli siten tärkeässä osassa muokkaamassa uuden aikakauden Disney-klassikoiden kaavaa.

Renessanssikaudelle palattiin kultakaudelta peräisin olevaan perinteeseen tehdä satuihin perustuvia elokuvia. Pieni merenneito olikin studion ensimmäinen satuun pohjautuva animaatio kolmeenkymmeneen vuoteen ja se osoittautui suureksi menestykseksi. Satujen lisäksi elokuvien aiheita löytyi vanhoista taruista, antiikin Kreikan mytologiasta sekä klassikkoteoksista. Ainoastaan Leijonakuningas oli studion luoma alkuperäistarina, tosin silläkin oli löyhä yhteys Shakeaspearen Hamlet-näytelmään.

Renessanssikauden elokuville on myös tyypillistä se, että niissä on selkeät ja näyttävät pahishahmot. Esimerkiksi Scarista tai Hadeksesta näkee heti ensisilmäyksellä, ettei heillä ole puhtaat jauhot pussissa. Hyvishahmoissa taas saatiin niiden myötä nähdä uudenlainen hahmotyyppi, kun sankarittarilla Arielista alkaen alkoi olla aiempaa aktiivisempi rooli tarinoissa. Esimerkiksi syrjittyjä puolustava Esmeralda ja koko Kiinan pelastava Mulan antoivat varsinkin lapsikatsojille aivan uudenlaisia roolimalleja ja esikuvia kuin aiempien vuosikymmenten animaatioiden naishahmot.

Uuden johdon alla Disneyllä oli alettu lopulta hyödyntää tietokoneteknologioita animaatioelokuvien teossa. Varsinkin Walt Disneyn veljenpoika Roy E. Disney uskoi, että tietokoneiden avulla animaatioelokuviin menevät kulut saataisiin pysymään kurissa ja animaation laatua voitaisiin nostaa korkeammalle. Tietokoneanimaation osuus kasvoi elokuva elokuvalta ja Disneyn apuna tietokoneteknologioiden kehittämisessä oli tietokonegrafiikkaan keskittynyt aloitteleva pikkufirma nimeltä Pixar. Esimerkiksi Pienessä merenneidossa tietokoneanimaatiota hyödynnettiin lähinnä laivoissa ja Erikin kärryissä. Kehitys oli nopeaa, sillä seuraavana vuonna ilmestyneen Bernard ja Bianca -elokuvan kaikki hahmot oli väritetty tietokoneella CAPS-järjestelmän avulla. ja vuosikymmenen lopulla tietokoneilla voitiin toteuttaa jo kokonaisia ihmismeriä sekä luoda viidakkoisia tapahtumapaikkoja.

1990-luvulla Jeffrey Katzemberg ja Peter Schneider olivat moneen otteeseen houkutelleet Pixarilla työskentelevää John Lasseteria tulemaan ohjaamaan jonkin Disney-elokuvan, mutta Lasseter ei halunnut palata Disneylle, vaan pysyä start up -yhtiössään. Lopulta Disney suostui aloittamaan yhteistyön Pixarin kanssa ja solmi lopulta sopimuksen yhteensä seitsemän animaatioelokuvan teosta. Voit lukea lisää Disneyn ja Pixarin välisestä yhteistyöstä postauksista Pixarin historia osa 1 ja Pixarin historia osa 2.

Pieni merenneito, Kaunotar ja hirviö, Aladdin ja lopulta Leijonakuningas vakiinnuttivat uuden Disneyn musikaalielokuvien kaavan, joka upposi yleisöön. Vaikka tietokoneiden toivottiin nopeuttavan elokuvien tuotantoprosessia, oli niiden hyödyntäminen kuitenkin vielä alkutekijöissään, joten elokuvien teko vaati edelleen sadoilta taiteilijoilta satoja työtunteja. Monet taiteilijat viettivätkin töissä huomattavasti enemmän aikaa kuin perheidensä parissa. Samalla median huomio kiinnittyi yleensä vain muutamiin taiteilijoihin. Erityisen suuren osuuden julkisuuden valokeilasta saivat animaattorit, vaikka elokuvan valmistuminen vaati ponnistuksia myös monelta muultakin osastolta.

Animaatioiden teon tahti oli kiristynyt, sillä studio halusi julkaista uuden elokuvan vuosittain. Apua elokuvien tekoon haettiin hyödyntämällä vuonna 1989 avattuja sivustudioita. Walt Disney Feature Animation Florida ja Walt Disney Animation France olivat aloittaneet toimintansa tekemällä esimerkiksi lyhytelokuvia ja animaatiosarjojen jaksoja, mutta pian niiden taiteilijat pääsivät tositoimiin auttamaan klassikkoelokuvien valmistumisessa. Floridan studion työntekijät saivat lopulta aivan oman elokuvaprojektinsa, kun studion tehtäväksi annettiin Mulan. 1990-luvun aikana Disney avasi jatko-osien ja tv-animaation tekoon keskittyvät sivustudiot myös Australiaan, Japaniin ja Kanadaan.

Disney-animaatioiden menestys ei jatku ikuisesti

Samalla kun animaatioelokuvat keräsivät vuosi vuodelta enemmän lipputuloja ja voittivat Oscar-palkintoja, alkoi kulissien takana olla myrskyisää. Yhtiön kolmen johtohahmon Michael Eisnerin, Roy E. Disneyn ja Jeffrey Katzenbergin välit eivät olleet täysin kunnossa ja tilanne paheni, kun järjen äänenä ja eräänlaisena sovittelijana pidetty Frank Wells menehtyi helikopterionnettomuudessa huhtikuussa 1994. Wells oli usein onnistunut pitämään johtajien isot egot kurissa, mutta hänen kuolemansa jälkeen jännitteet nousivat pintaan.

Jeffrey Katzenberg oli toivonut saavansa hoidettavakseen Wellsin vanhan pestin ja kun Eisner ottikin Wellsin aiemmat tehtävät hoitaakseen, Katzenberg tunsi tulleensa loukatuksi. Hän päätti lopulta lähteä Disneyltä ja perustaa yhdessä Steven Spielbergin ja David Geffenin kanssan DreamWorks-studion. Lähtiessään Katzenberg sai houkuteltua muutamia taiteilijoita mukaansa DreamWorksille ja uudesta studiosta tuli muutamassa vuodessa yksi Disneyn isoimmista kilpailijoista.

Disneyn animaatioelokuvat menestyivät hyvin 90-luvun lopullakin, mutta niiden lipputuloihin kohdistui niin suuria odotuksia, etteivät elokuvat millään onnistuneet täyttämään niitä. Samalla animaatioelokuvien tuotantokulut kasvoivat reippaaseen tahtiin, sillä taitelijoiden palkkoja oli nostettu aiempina menestysvuosina ja palkat oli pidettävä yhä korkealla tasolla, jotta lahjakkuudet eivät vaihtaisi töihin muille studioille.

Milleniumin lähestyessä Disney ei enää ollut animaatioiden kuningas. Sen elokuvat eivät enää lumonneet yleisöä edellisvuosien tapaan, vaan yleisö tuntui kiinnostuneen jostain uudesta. Vuosikymmenen lopulla Pixarin ensimmäiset Disneyn kanssa yhteistyössä tehdyt animaatioelokuvat saivat ensi-iltansa ja niistä tuli nopeasti hittejä. CGI-animaatioiden tyyliä ihasteltiin ja vaikka tietokoneanimaatiot olivat vasta lapsenkengissä, oli tekniikka valmis ottamaan suuria harppauksia uudella vuosituhannella.

Lähteet:

Stewart, James: DisneyWar (2005)
Waking Sleeping Beauty -dokumentti (2009)

Jos pidit tästä jutusta, olethan muistanut lukea myös aiempia Disneyn animaatiostudion aikakausia käsittelevät postaukset:


Minun on tarkoitus jatkaa Disney-tiistaita keväällä, mutta mitään tarkempaa päivää en uskalla vielä luvata. Sitä odottaessa minulla on teille hieman pohdittavaa: Oletteko törmänneet mihinkään hyvään termiin, jolla 2000-luvun alun animaatiokautta voisi kutsua suomeksi? Englanniksi käytetään ainakin termejä “Post-Renaissance Era” ja “Revival Era”, mutta käyttäisin mielelläni itse jotain suomenkielistä sanaa. “Renessanssin jälkeinen kausi” kuulostaa ainakin melkoisen kömpelöltä, enkä ole aivan varma, onko “kokeilukausi” myöskään täysin kuvaava. Hyviä ehdotuksia otetaan vastaan!

| Kategoriassa Elokuvat | Avainsanat:

7 kommenttia artikkelissa “Disney-renessanssi

  1. Sopisiko “Kokeileva kausi”?

    Kun katsoo tuota renesanssielokuvien listaa, niin siitä välistä löytyy seitsemän ehdotonta Disney-suosikkiani. Osa toki tulee lapsuudesta, mutta osan olen löytänyt aikuisena. Pidän tämän kauden elokuvista, kun tarinat saattoivat mennä hyvinkin syvälle ja käsitellä kipeitä aiheita, mutta tietokoneanimaatio ei vielä ollut vallannut alaa. Ei tietokoneanimaatio yksiselitteisesti ole pahis (esim Kaunottaren ja Hirviön tanssikohtauksen kamera-ajo <3) mutta tuntuu, että nopeasti siitä tuli itse tarkoitus ja tavoiteltiin aina vain hienompia ja ennen kaikkea realistisia efektejä. Minusta piirretty saa näyttää piirretyltä.

    1. Kokeileva kausi voisikin olla aika hyvä termi! Kiitos MariaS! :)

      Renessanssi on ihan ehdottomasti omia lempikausiani. Sinä aikana tehtiin monta suurta suosikkiani ja loputkin ovat vähintään mukiinmeneviä elokuvia. Ja kausi on todellakin mielenkiintoinen siksi, että sen elokuvissa saadaan jo vähän esimakua tietokoneiden mahdollistamista uusista jutuista. Perinteisessä animaatiossa on kyllä ehdottomasti jotain tosi viehättävää ja vaikka minulla ei ole mitään viime vuosien CGI-animaatioita vastaan, olisi ihana nähdä Disneyltä vielä kerran jotain uusia käsinpiirrettyjä animaatioita. :)

  2. Paljon sai taas uutta näiden elokuvien valmistuksesta!
    Ehdottomasti renesanssi-aikakausi sisältää monet lempielokuvani. En lähde nyt toistamaan MariaS:in kommenttia, sillä olen täysin samaa mieltä tietokoneanimaatiosta yms.

    En keksi tähän hätää hyvää suomalaista nimeä seuraavalle Disney -aikakaudelle :)

    1. Kiva, että tykkäsit Sofia! :) Tämän jutun ja tietysti Disney-tiistaiden parissa meni monta iltaa, mutta on aina tosi kiinnostavaa etsiä tietoa elokuvien teosta ja jakaa mielenkiintoisimmat jutut teille. :)

  3. Kiitos kun jaksat kirjoittaa näitä! :) Olenkin miettinyt, että miksi noita seuraavia ajanjaksoja kuvataan. Vaikka 2000-2009 vuosina on tullut pari suosikki klassikkoani, niin olihan se aika fiasko-aikaa. Sitä voisi melkein sekasorron aikakaudeksi. :D

    1. Näitä juttuja on kyllä hauska kirjoittaa, vaikka aikaa toki meneekin. :) Hehe, 2000-luvun alku taisi tosiaan olla melkoista sekasortoa, niin elokuvien kuin kaiken kulissien takaisen (Michael Eisnerin aiheuttaman) draaman takia. :D

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.